Miinan laulu nousi arvoon arvaamattomaan, kun lauantain pikkujoulut muuttuivat tanssiaisiksi. Tangoon ja humppaan taipui jopa yhden lapsen isä. Tuhannet kiitokset ansaitsee emäntä, joka loihti mitä upeimmat tarjoilut, juomia unohtamatta, ja antoi meidän rauhassa sotkea levypinonsa ja kotinsa. Illan mittaan tuli halailtua kahta rakasta useaan otteeseen: keväälle lukkoon lyöty matka on kuin suloinen tulipallo sydämessä. Neiti S:n sanoin, eihän sitä ole kuin neljä vuotta odotettu.
Neljä vuotta, tosiaan. Tämänkin vuoden viimeisten hetkien juostessa ohitse ei voi enää kysellä että minne katosi pääääääivät, vaan kyllä tässä on jo vuodet kyseessä. Mutta mitkä vuodet! Päivääkään en vaihtaisi pois Tampereen elämästäni. En typötyhjää yksiötäni, en yksinäisiä iltoja ja öitä turhien tenttikirjojen ääressä, en edes sitä kuukautta, kun asutin hädänalaista kahdeksan neliön huoneessani. Kun vihdoin olen tajunnut rauhoittua hetkeksi yhteen kaupunkiin, tuntuu että elämä laukkaa eteenpäin entistä nopeammin - kohtahan sitä pitäisi mennä seminaariin, tehdä vain syventäviä opintoja ja olla muutenkin valmistumassa. Höpsis löpsis sille.
Tämän syksyn opeopinnot alkavat olla viimeistelyä vaille valmiit. Seuraavina kahtena päivänä iloittelen kaikille rakkaan kylmän sodan parissa, höpisen läpiä päähäni tutkimuskurssilla ja tuskailen
ainedidaktisen kehitysesseen parissa - viimeistä varten olen varannut pullon minttuviinaa. Niin, ja sen tentin skippasin. Tammikuussa sitten.
Katse käy jo useasti ensi vuoden puolella. Tammikuun luento- ja tenttitungoksen katkaisee matka Bernissä pidettäviin taitoluistelun EM-kisoihin, ja siitä kuukauden kuluttua lennähdän taas muille maille vierahille. Kun päälle iskee vielä haaveet auskujen loppujuhlista vaikkapa laivalla, nuoruusmuistoja kertaavan Ahvenanmaan pyöräilyreissun ja kotimaanseikkailun siskon seurassa - unohtamatta kaikkia ihania iltoja ystävien seurassa - voin käsi sydämellä sanoa, että hyvältä näyttää.
Huominen päivä ei meitä / vaaranna varjollaan.
