Kesäöitä kuulostella / perkeleet kun puissa soi

Taas yksi taskukalenterin aukeama on takana, ja helluntain viimeiset tunnit solisevat kauan kaivatun sadeveden mukana viemärinkansien raoista. Työpäivien ja lenkkien hiet on vilvoiteltu piknikeillä, kylmällä pulahduksella lähijärveen sekä dippaamalla jalkoja vastaantulleisiin suihkulähteisiin.
Hyvästelin perjantaina suurimman osan tukastani, kun tuttu leikkasi hellepäivän päätteeksi koneella keesin. Vaikka tulos onkin hieman Mad Max-henkinen harja (pitikö sen juuri NYT taas kihartua?), silittelen sitä tyytyväisenä rohkeuteeni. Tein sen, pitkän jahkailun ja jossittelun jälkeen! Reuhkan huono puoli on että sitä pitää kovasti laittaa, kun aikaisempi leikkaus salli kaiken huolittelun heittämisen romukoppaan. Leikatessa tuttuni totesi, että tämä kasvaa jo viikossa taas ylimittaiseksi. Totesin että hyvä, sittenpähän pääsee taas valitsemaan erilaisen tukan. Ja kun on tarpeeksi leikkinyt, voi surrata kaiken pois. Se on hiusten paras puoli, niiden tehtävä on kasvaa takaisin vaikka niitä kuinka leikkaa.

Lauantaina päässäni oli avointen ovien päivä, ja halailin innolla uusia tuulia ensin Annikin fantastisilla runofestivaaleilla ja iltamyöhään elämäni ensimmäisissä vaahtobileissä. Väinö Linnan aukiolla nautin auringon kosketuksesta iholla ja erilaisten mutta ah niin mahtavien runoilijoiden esityksistä. Virolainen Kivisildnik herätteli hieman myöhään paikalle eksyneen tunnelmaan, jota nostatti ensin suuret massat kerännyt Paleface ja sitten hengästyttävän setin vetänyt Janne Kortteinen. Suomen parhaaksi jazz-bändiksi itseään ahkerasti tituleeraava Black Motor täydensi Raisa Marjamäkeä ja toisinpäin. Tuija Välipakka ja "nuorten yliopistomimmien pöksyt kasteleva, aivan turhaan arvostettu" Risto jättivät allekirjoittaneen kylmiksi, jälkimmäinen nostatti seurassa olleen rokkiheebon lämpötilaa, mutta ei hyvällä tavalla. Asian korvasivat kolme viimeistä esiintyjää. Illan kuitenkin räjäytti vieras Tampereen kaimakaupungista Manchesterista, John Cooper Clarke. Härreguud oikeasti, kun paappa tikutti menemään! Onneksi mestaria oli saapunut kunnioittamaan suuri yleisö, toivottavasti tarpeeksi että herra eksyy tänne vielä uudestaan.

Annikin parhaita puolia oli hipihtävä deko, haalistuneiden puupenkkien ja kymmenien räsymattojen lisäksi istumaan ja löhöämään pääsi sopivasti nuhjaantuneille sohville sekä nojatuoleille. Ennen kahdeksaa ja illan viilenemistä upottavat sohvat olivat erittäin nounou, mutta auringon upottua tarpeeksi alas niilläkin kesti istuksia. Eripariset, sekalaiset istuimet olivat kaikki lahjoituksina tulleita, ja tapahtuman päätteeksi vapaata riistaa. Näppäränä tyttönä ja valloille päässeenä materialistina nappasin itselleni muutamalla nopealla liikkeellä tumman nahkasohvan. Sormet syyhysivät myös matalan turkoosinsinisen nojatuolin perään, mutta ehkä mulla noita istuimia on jo tarpeeksi, ja tuoli löysi rakastavan uuden omistajan toisesta hipistä. Matkalla kämpille vakuutin ystävien kanssa tuijottamaan jääneitä: "Ei hätää, tämä on aivan rehellinen varkaus". Tai ehkä ne tuijotti, koska rullailimme sohvaa helposti eteenpäin - kiitos sille, joka pienet pyörät sohvan alle oli keksinyt laittaa!

Raahattuamme uuden rakkaani portaat ylös piti saada hieman vettä virkistykseksi. Hikisinä, punaisina ja puuskuttaen ihastelimme hetken koko eteisen täyttävää monsteria. Sitten tuli tunne, että iltaa pitää jatkaa. Työporukan nuorempi polvi ylipuhui meidät suhteellisen helposti avartamaan aisteja Mixein vaahtobileisiin. Vaikka usein hehkuteltiin kavereiden kanssa että josko sitä menisi homobaariin joskus käymään, toteutus on aina jäänyt sanojen tasolle. Mixei oli paikkana miellyttävä, juomat kohtuullisen hintaisia ja vaahtotanssilattia mitä erikoisin ja hauskin kokemus. Musiikki nyt olisi saanut olla parempaa (poika saunoi ainakin viisi kertaa tuhkimoiden ja pilkun välissä) ja jonkinlainen suihku superhieno juttu, mutta meno ei kumpaankaan puutteeseen kaatunut. Kaatokännistä porukkaa oli ihailtavan vähän, ja yhdeksän neliön tanssilattialla sopu antoi sijaa koko yön. Auringon noustessa vaahtoiset ja nauravat ihmiset suunnistivat koteihinsa.

Kansanviisauden mukaan helluntai on Suomen suven kaunein päivä, päivä jolloin sai ensi kerran kesänä tehdä koivun oksista vihdan. Helluntaina myös ennustellaan paljon, sateista ja heiloista. Vanhan laskutavan mukaan minulla on vielä maanantaihin asti aikaa hankkia heila, mutta otan mieluummin jo koetut asiat, auringon paahteen, ystävät, runot, tanssittavan biitin, kuulaat auringonnousut ja kiireettömät kävelyt, sadetanssit lyhyessä mekossa, naurun ja seikkailut.

Se on ny kesä, nääs.

Aaltosen puistossa on kaunista ja sopivan vähän väkeä, ja jäätelöä saa lähikaupasta tai torin ylihintaiselta kiskalta. Jos makaa tarpeeksi lähellä suihkulähdettä, ei kuule edes autoja. Kaupin lenkkipoluilla oli vain vähän hyttysiä ja kuntoilijoita, ja juuri sopivan tiiviiksi tamppautunutta hiekkaa. Jääkaapissa on vielä vähän porkkanakakkua. Näin on hyvä.

Kävin eilen kuuntelemassa Tampere-talossa, kun hatutetut kajauttivat Gaudeamuksen. Laskin juhlapuheista kuusi viittausta Stage-voittoon, viisi kumikiekon MM-kultaan, kaksi ilmaveiviä sekä kolme tilipäivää. Suvivirren aikana hymistelin omille muistoilleni. Viime maanantaina tuli viisi vuotta Tampereen yliopiston pääsykokeista, ja eilen sama määrä omista lakkiaisista. Ihan sopivalta määrältä kuulostaa. Halailin parit ystävät laulujen jälkeisessä tungoksessa ja pistäydyin vielä yhden luona kahvittelemassa. Ei perinteistä voileipäkakkua tai mini-karjalanpiirakoita sielläkään, onkohan valmistujaisten tarjoilut muuttuneet radikaalisti muuallakin? En tosin pistänyt lainkaan pahakseni esimerkiksi viikko sitten nautittua sushikakkua, pohdinpahan vain.

Kuoriuduttuani hieman tiukaksi muuttuneesta mekosta (pläski!) nautiskelin loppuillan kirjojen parissa, ja jalkauduin puistoon tänään heti kun aamutoimilta ehdin. Pian kävelen tarvittavan pari korttelia kotiin paljasjaloin, otan jotain naposteltavaa (pläski!), vaihdan jo luetut voimat ja liberot uusiin ja palaan takaisin. The Kinks johtaa kesäfiilistelyn soundtrackia päässäni. Tarkkailen välistä kiiltävin silmin sähköisiä tenttejä, mutta muuten annan opiskelujen olla kesän ajan. Syksyllä on edessä pitkään roikkuneiden kandinpapereiden sutviminen sekä muutama roikkumaan jäänyt tentti, mutta niihin on kaikkiin aikaa vielä ainakin kolme kuukautta. Kolme kuukautta ihan itselleni, kesälle uudessa kotikaupungissa. Näin on hyvä.