We're not cool, we are free

Tommy, Tommy, Tommy. Mitä menetitkään kun et toistuvista pyynnöistä huolimatta saapunut iltaamme sulostuttamaan. Viime viikolla naurua ja nautintoa synnyttivät upeiden esitysten lisäksi varsinkin syntiset sukkanauhat, vihreät speedot, kaljassa kylpeminen, pahvi-Tommyn rakastava pahoinpitely ja tietenkin voittajan julistus, joka ei tuomarilta mennyt aivan kohdalleen. Lieventävänä asianhaarana sanottakoon, että hän oli turkulainen. Ilta jatkui riemastuttavan lumisodan merkeissä Dorkaan, jossa tanssahtelimme rakkaiden ystävien kanssa vaihtelevalla menestyksellä pitkälle yöhön. Jossain vaiheessa käteeni tyrkätty kaksikymppinen hupeni ilolla juomiin, eikä jonnekin Hämeenkadun varrelle jäänyt rintakorukaan jaksanut harmittaa. Wonderwallin jälkeen suuntasin kotia kohti. Ennen nukahtamista havaitsin kaukaisesti kämppiksen herätyskellon kilinän. Jotkut tosiaan käyvät töissä.

Kahden viikon tauko harjoitustunneista tuli tarpeeseen, ja puhkun nyt uudella innolla kasaan seiskojen kertaustunnin kuvantulkintatehtävää. Vielä olisi edessä hieman kylmää sotaa ja lakitietoa, ja sitten voikin siirtyä silmäilemään kalenterista tammikuuta. Sitä ennen edessä on toki vielä pari tenttiä, pieniä kirjoitustehtäviä sekä liikuntapuolella ensimmäiset omat muodostelmaluistelukisat (hui!). Niin ja tuhannet pikkujoulut, kenties cupcake-bileet ja jänniä elokuvia hyvässä seurassa. Joo, kyllä myös se uusin Harry Potter.

Kävin perjantaina pakkaamassa toisen puolen elämästäni pahvilaatikkoihin ja sulkemassa taakseni lähes neljän vuoden pituisen seurustelusuhteen. Pahaa teki, mutta myös hyvää. Sinkkuhan olen ollut viimeeksi vuonna 2000, joten kaipuu yksinäisyyteen oli suuri. Tampere on juuri nyt minun kaupunkini, minun kotini. Toki yksinolo on myös niitä piinaavan tylsiä ja turhia iltoja, jolloin kukaan ei ehdi leikkimään kanssani, mutta otan mielelläni ne hyvät ja huonot puolet tulevista kuukausista ja kenties vuosista. Eikä tuo ystävien saaminen kylään kauheasti vaatinut suostuttelua: tuskin sain sanottua lauseen "Mulla olis tarjolla uuniperunoita ja katkarapusoossia", kun huomasin jo kikattavani suloisessa hiprakassa ja masu täynnä hyvää ruokaa.

Jennin sanoin, kaikki alkaa tästä. Uuden elämän julistuksena kävin viikon alussa heittämässä ensimmäiset vaihtoonhakupaperit yliopistolle. En tuotoksestani muuta sano kuin että onneksi niitä on muitakin hakumahdollisuuksia :) Minne tahansa sitten syksyllä päädyn, ja sitä ennenkin, ystävät: olette tervetulleita vierailulle!

Kohinaa

Tyhmyydestä tosiaan rankaistaan. Haahuilin viimeisen viikon tilanteessa, jossa minulla ei ollut käytössä puhelinta eikä nettiä, ja kuulkaa ystävät, kauheaa oli. Kauas ovat jääneet ajat, jolloin päiväunien tai elokuvan katselun ajaksi nostettiin kotipuhelimen luuri pöydälle, ettei kukaan pääse häiritsemään. Tänään kun puhelimeen ilmestyi viimein palkkeja ja netti pyörähti nytkähdellen käyntiin, tunsin oloni turvalliseksi. Olen taas tavoitettavissa. Muistutus siis tulevaan: Maksa laskusi, idiootti!

Jos unohdetaan jatkuva akuutti rahanpuutostauti ja pedaopintojen aiheuttama jatkuva kiire, syksy on tähän mennessä ollut oikein makoisa: Viime keväänä aloittamani luistelu sujuu mainiosti, rakastan uutta kotiani ja olen jopa onnistunut pitämään yhteyttä vanhempiin ystäviini. Hetki sitten eksyin kotikaupungissa pikkuiseen irkkupubintapaiseen keikkaa seuraamaan ja nautin samalla ikivanhan ystävän seurasta. Lisäksi äskeinen viikonloppu sujui lapsuudenystävien kanssa hengaillen – kivaa oli!

Tänä syksynä on opinnoissa tapahtunut kaikkea jännää: itsereflektio on tullut osaksi jokapäiväistä sanahelinää, tuntisuunnitelmista löytyy hienoja taidollisia tavoitteita ja Norssin auskuhuoneessa on luotu jopa poikkitieteellisiä keskustelutuokioita. Onneksi en ole liikaa muuttunut: teen yhä asioita edellisinä öinä tai aamuina pakon edessä valmiiksi (kutsun sitä 'viimeistelyksi'), unohdan palauttaa tenttikirjat kirjastoon ja kikatan pyllyvitseille keskellä massaluentoa. Olen myös hionut kykyäni nukahtaa minne vaan ottamalla viime viikolla pitkät päiväunet kivikovalla sohvalla. Herääminen oli harvinaisen pitkä prosessi.

Opettajan opinnot ovat syöneet tehokkaasti mahdollisuuteni muihin opintoihin, joten tuntuukin jännittävältä olla taas perinteisellä peruskurssin massaluennolla. Viimeisimpien tenttipäivien plöröily on johtanut siihen, etten ole vieläkään avannut syksyni pistetiliä. Keväällä saattaakin tulla kiire haalia tarpeeksi pisteitä ensi vuoden tukiin (niin ja voisi sitä edistää opintojakin). Heti kun vain joka vuorokauteen saa pari lisätuntia.

Toisaalta en jaksa kauheasti valittaa, sillä nyt olen ihan tosissani matkalla jonnekin konkreettiseen. Ja parasta on, että tätä minä haluan tehdä, tässä minä olen hyvä. Eräs epäilevä välillä nillittää huonoista palkoista, uupumuksesta ja ylikouluttautumisesta, mutta suljen systemaattisesti korvani ja muistelen sitä, kun eräs kiltti seiskaluokkalainen pyysi minulta apua piponsa löytämiseksi ja puhutteli minua opettajaksi.

Huomenna on edessä syksyn paras hetki, Tommy Tabermann –runonlausuntabileet!  <3