sunnuntai 21. elokuuta 2011

Poiskatsojat

Eilen Sorsapuiston ohi kulkiessani silmä kiinnittyi isohkoon nuorisojuokkoon, jossa kaksi poikaa kiersivät toisiaan, kuin vaanien. Kappas, capoeiraa siellä vetävät, mietin, kuten usein nuoret puistoissa. Kuitenkin jäin jostain syystä tuijottamaan, jokin häiritsi. Vasta kun toinen jäi iskun saaneena maahan makaamaan toisen potkittavaksi, tajusin jotain olevan pahasti vinossa.

Kaikkein eniten minua ahdisti kanssaihmisten passiivinen hyväksyntä. Puistossa oli hyvinkin 30 henkeä, joista tusina kahden eri porukan nuoria. Yksikään ei tehnyt MITÄÄN lopettaakseen tappelua, ei edes siinä vaiheessa, kun toinen oli jo maassa. Vasta kun tulin puolijuoksua paikalle, joukkio hajaantui ja häviäjän ystävät kävivät hieman tökkimässä, "hei oothan kunnossa?".

Mikä meitä vaivaa?!

Minä en ymmärrä poiskatsojia. Henkilöitä, joille on helpompaa vain kääntää pää, varjostaa silmät ja hyräillä kenties hieman, kunhan eivät joutuisi huomaamaan mitä vieressä tapahtuu. Niitä, jotka ovat tyytyväisiä, kun kiusaaminen, väkivalta tai syrjintä ei kohdistu heihin itseensä. Jotka eivät tee elettäkään auttaakseen muita, soittaakseen edes apua. Mitä he pelkäävät?

Samaa piittaamattomuutta kohtaan päivittäin töissä. Juu, tiedän, kaikilla ei ole aikaa juuri sillä hetkellä jäädä keskustelemaan maailman menosta, ihmisoikeuksista ja niiden loukkauksista. Mutta välillä tekee mieli huutaa niille, jotka ohimennen tokaisevat, että "eihän näille oikein mitään voi tehdä". Tai "onhan meillä sentään ihan hyvin asiat, miksi pitää meteliä noista muista?". RRRRAAAAAA!!

Juuri näitä poiskatsojia pidän todella vaarallisina. Olankohauttelijoita, päänpyörittelijöitä, turhanpäivittelijöitä. Hiljaisia nurkassa istujia, jotka tiedostavat ikävät asiat, mutta eivät tee niille mitään, eivät edes yritä. "Mitäs se yksi ihminen nyt oikein voi, loppujen lopuksi... En minä tätä maailmaa voi muuttaa/pelastaa/auttaa." No et ainakaan tuolla asenteella! Miten vaikeaa on vaatia tappelun lopettamista, kiusaamisen tuomitsemista, vaatia rauhaa ja arvostusta?

Kun eilen lopulta pääsin bussiin ja ihanan ihmiseni luo, tarvitsin pitkän lähellä pitelyn, että uskoin taas maailman tulevaisuuteen.

maanantai 8. elokuuta 2011

Ping! Olet haastettu!

Edellinen yritykseni saada aikaan kunnollinen haastepäivitysten rimpsu karahti kiville kun tuli vastaan biisi, jota en niin mitenkään saanut määriteltyä. Lisäksi olen vain liian laiska ja moneen juokseva etten saanut aikaiseksi aktiivista päivittelyä. Parempi olla lupaamatta niitä jatkossakaan. Mutta tässä on nopea pikku haaste, jonka saa täytettyä kerralla ja sen suurempia miettimättä. Meemien hienous, ah. Ne harvat ihmiset jotka tätä höpötystä joskus lueskelee, on varmaan jo tehneet tämän omassa blogissaan, mutta ilmoitelkaa tuntemattomatkin jos päädyitte minua seuraamalla tämän tekemään.

1) Lempiväri

Olen pienestä pitäen tottunut vastaamaan tähän peruspunaisen, joten miksi luopua siitä nytkään. Jos eri punaisista pitää valita, pidän juuri nyt sekä sellaisesta tummasta punaviinistä että heleästä rosésta. Ja kyllähän nuo ihan juominakin maistuvat. Pidän myös tästä lähes oranssiin vaalenneesta etuhuiskastani - priden kunniaksi spektrin väreihin tuunatusta tukasta on jäljellä enää etuhiusten entinen punainen.

2) Paikka, jossa haluaisin käydä
Saako huutaa kaipuusta? Kartalle jos saisi läiskiä pisteitä sen mukaan, minne halajan, olisi se pian aika pilkukas. Mutta jos nyt tähän laittaisi Marokon, joka on alkanut houkutella talven suunnitelmia tuumaillessa. Eikun sittenkin Pariisin. Eikun hei Melbourneen haluan takas!

3) Lempiruoka
Tällä hetkellä suu napsaa Jenni-sedän ja Suskin kanssa usein nautitun tofu-kuskussalaatin perään. Olen tehnyt sitä jo viidesti kesällä, ja saanut ihastuneita huokailuja ystäviltä. Se vaan on niin hyvää. Tein myös keväällä itse porkkanasämpylöitä, ne oli ihania vaikka menivätkin jostain syystä kivikoviksi pinnalta. Itsetehty on silti aina itsetehty.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Miten tanssi on sotaa?

Minun piti kirjoittaa lauantaina siitä, miten kaunista Joensuun Laulurinteellä oli, miten upeita olivat uudet anarkistihippiystävät, miten sain aivan uutta fiilistä ja jaksamista sekä feissaukseen että omaan elämään. Muutama sananen piti sanoa myös rakastavasta Tampere Pride -tapahtumasta, perin jännästä yöstä vaahdon keskellä sekä iloisesta tunnelmasta lauantain kulkueessa, jota ei harmaannuttanut edes ihmisoikeuksien joutuminen marssijärjestyksessä Kokoomuksen ja Piraattien väliin. Jotakin olisi myös voinut mainita kristallisoituneesta päätöksestäni siirtyä kohti vegaaniutta, sekä mahdollisen gradun aiheen löytymisestä tai siitä, että pian pitää etsiä uusi kämppis nykyisen muututtua onnelliseksi asuntovelalliseksi.

Mutta jotenkin näistä puhuminen tuntuu turhalta Norjan terroriteon vierellä.

Päällimmäisenä vielä eilenkin oli epäusko. Miten joku voi kokea oikeudekseen lopettaa lähes sata elämää, tuhoten samalla näiden läheisien ja ystävienkin elämän? Tutkijan arvelut yrityksestä tuhota kokonainen vasemmistosukupolvi pelottavat, vaikka äärioikeiston terrori onkin jäänyt tilastollisesti vähäiseksi. Niin no, tähän asti. Miten aatteet ja ajatukset aina johtavat vihaan ja ymmärtämättömyyteen? Miksi?

Surun ja hämmennyksen keskellä leiskui myös viha tiettyjä toimittajia kohtaan, jotka pyörittelivät koko juttua sairaampaan suuntaan. Varsinkin paikallispöljyyslehti sai veret lauantaina kiehumaan. Kävin näyttämässä kirjaimellisesti persettä Aamulahtarin toimistolle. Kenties he tänään aamulla töihin tullessaan ovat miettineet, kuka sydämenmuotoisen pläntin on lasiin jättänyt. Tätä mieltä hei olen teistä ja teidän paskalehdestä. Ja väärinajattelija Määttänen, vedäpä vittu päähäsi ja painu vuonojen maahan katsomaan, mitä siellä ollaan teoriastasi, että kilttien tyttöjen pitäisi ehkäistä tulevaisuuden massamurhia sekstaamalla ujojen miestenalkujen kanssa. Oksettavaa. Onneksi kaveri joutui tänään suurin sanoin pyörtelemään puheitaan, ja samaa teki puoli toimitusta. En siis ollut ajatusteni kanssa yksin.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Kiitollisuutta

Olen täällä vielä. Koko ajan vain menossa, siksi hiljaisuus. Taas on monta ihanaa ja ilahduttavaa meinikiä koettu, kotona olen käynyt lähinnä kääntymässä ja pesemässä pyykkiä. Homeisten tiskien huudellessa herjauksia keittiökomerosta olen kääntänyt musan kovemmalle, vaihtanut vaatteet ja lisännyt vähän kajaalia, painanut ulko-oven taas kiinni. Tämän kesän hyvän olon teemaa voisi jatkaa lyhyehköllä kiitos-postauksella, onhan päässäni soinut jo hyvän tovin rauhallinen reggae. Nyt siis onkin hetki osoittaa kiitollisuutta muutamille kuukauden hienoimmille jutuille.

Kiitos tiiminvetäjälle, joka suostutteli minut Provinssi-perjantaina Seinäjoelle feissauskeikalle ja kertoi että saman illan lippuja oli vielä myynnissä. Kiitos majoittajalle - viikonlopulle ei löytyne parempaa aloitusta kuin kattosauna ja kylmä olut. Kiitos kanssahipeille, jotka tarjosivat kirsikkaviiniä Jeesus-teltassa ja asuntoauton katolla sekä lähtivät aamuiselle alastonuinnille laiturinnokasta. Kiitos sille mukavalle naiselle, joka sunnuntaina antoi puoli-ilmaiseksi ylimääräisen lippunsa pienelle takkutukalle. Kiitos SOADille upeasta keikasta, ja kumarrukset koko Provinssille kokonaisuutena. Yllättävää, innostavaa, hikistä, lämmintä, rentoa ja rehellistä. Tänne pitää päästä uudestaan.

Kiitos juhannuksen tekijöille mökistä, saunasta, vihdoista, maittavasta ruoasta, kesäneito-kuvista laiturilla, Dalmutista, laulusta ja soitosta, jopa Dannysta. Uusivuosi kanssanne oli elämäni paras, joten oli vain sopivaa että vietin samassa porukassa myös parhaan keskikesäni.

Kiitos kaikenkarvaisille ystäville yöuinneista, korttipeleistä, pyörälenkeistä, nerokkaista drinkeistä, rannallaolosta, naurusta ja kesäiltojen hiljaisuudesta. Kiitos työkavereille pöllöilystä, aurinkorasvan lainaamisesta ja vertaistuesta siinä vaiheessa kun ihmiset on tyhmiä ja ilkeitä. Kiitoskiitoskiitos.

Ja kiitos siitä, että hirveä Mamba oli oikeassa: kesää ja kauniita päiviä on vielä edessä vaikka hurumykky. Soitelkaa kaverit mulle, mennään kokemaan ne!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Kesäöitä kuulostella / perkeleet kun puissa soi

Taas yksi taskukalenterin aukeama on takana, ja helluntain viimeiset tunnit solisevat kauan kaivatun sadeveden mukana viemärinkansien raoista. Työpäivien ja lenkkien hiet on vilvoiteltu piknikeillä, kylmällä pulahduksella lähijärveen sekä dippaamalla jalkoja vastaantulleisiin suihkulähteisiin.
Hyvästelin perjantaina suurimman osan tukastani, kun tuttu leikkasi hellepäivän päätteeksi koneella keesin. Vaikka tulos onkin hieman Mad Max-henkinen harja (pitikö sen juuri NYT taas kihartua?), silittelen sitä tyytyväisenä rohkeuteeni. Tein sen, pitkän jahkailun ja jossittelun jälkeen! Reuhkan huono puoli on että sitä pitää kovasti laittaa, kun aikaisempi leikkaus salli kaiken huolittelun heittämisen romukoppaan. Leikatessa tuttuni totesi, että tämä kasvaa jo viikossa taas ylimittaiseksi. Totesin että hyvä, sittenpähän pääsee taas valitsemaan erilaisen tukan. Ja kun on tarpeeksi leikkinyt, voi surrata kaiken pois. Se on hiusten paras puoli, niiden tehtävä on kasvaa takaisin vaikka niitä kuinka leikkaa.

Lauantaina päässäni oli avointen ovien päivä, ja halailin innolla uusia tuulia ensin Annikin fantastisilla runofestivaaleilla ja iltamyöhään elämäni ensimmäisissä vaahtobileissä. Väinö Linnan aukiolla nautin auringon kosketuksesta iholla ja erilaisten mutta ah niin mahtavien runoilijoiden esityksistä. Virolainen Kivisildnik herätteli hieman myöhään paikalle eksyneen tunnelmaan, jota nostatti ensin suuret massat kerännyt Paleface ja sitten hengästyttävän setin vetänyt Janne Kortteinen. Suomen parhaaksi jazz-bändiksi itseään ahkerasti tituleeraava Black Motor täydensi Raisa Marjamäkeä ja toisinpäin. Tuija Välipakka ja "nuorten yliopistomimmien pöksyt kasteleva, aivan turhaan arvostettu" Risto jättivät allekirjoittaneen kylmiksi, jälkimmäinen nostatti seurassa olleen rokkiheebon lämpötilaa, mutta ei hyvällä tavalla. Asian korvasivat kolme viimeistä esiintyjää. Illan kuitenkin räjäytti vieras Tampereen kaimakaupungista Manchesterista, John Cooper Clarke. Härreguud oikeasti, kun paappa tikutti menemään! Onneksi mestaria oli saapunut kunnioittamaan suuri yleisö, toivottavasti tarpeeksi että herra eksyy tänne vielä uudestaan.

Annikin parhaita puolia oli hipihtävä deko, haalistuneiden puupenkkien ja kymmenien räsymattojen lisäksi istumaan ja löhöämään pääsi sopivasti nuhjaantuneille sohville sekä nojatuoleille. Ennen kahdeksaa ja illan viilenemistä upottavat sohvat olivat erittäin nounou, mutta auringon upottua tarpeeksi alas niilläkin kesti istuksia. Eripariset, sekalaiset istuimet olivat kaikki lahjoituksina tulleita, ja tapahtuman päätteeksi vapaata riistaa. Näppäränä tyttönä ja valloille päässeenä materialistina nappasin itselleni muutamalla nopealla liikkeellä tumman nahkasohvan. Sormet syyhysivät myös matalan turkoosinsinisen nojatuolin perään, mutta ehkä mulla noita istuimia on jo tarpeeksi, ja tuoli löysi rakastavan uuden omistajan toisesta hipistä. Matkalla kämpille vakuutin ystävien kanssa tuijottamaan jääneitä: "Ei hätää, tämä on aivan rehellinen varkaus". Tai ehkä ne tuijotti, koska rullailimme sohvaa helposti eteenpäin - kiitos sille, joka pienet pyörät sohvan alle oli keksinyt laittaa!

Raahattuamme uuden rakkaani portaat ylös piti saada hieman vettä virkistykseksi. Hikisinä, punaisina ja puuskuttaen ihastelimme hetken koko eteisen täyttävää monsteria. Sitten tuli tunne, että iltaa pitää jatkaa. Työporukan nuorempi polvi ylipuhui meidät suhteellisen helposti avartamaan aisteja Mixein vaahtobileisiin. Vaikka usein hehkuteltiin kavereiden kanssa että josko sitä menisi homobaariin joskus käymään, toteutus on aina jäänyt sanojen tasolle. Mixei oli paikkana miellyttävä, juomat kohtuullisen hintaisia ja vaahtotanssilattia mitä erikoisin ja hauskin kokemus. Musiikki nyt olisi saanut olla parempaa (poika saunoi ainakin viisi kertaa tuhkimoiden ja pilkun välissä) ja jonkinlainen suihku superhieno juttu, mutta meno ei kumpaankaan puutteeseen kaatunut. Kaatokännistä porukkaa oli ihailtavan vähän, ja yhdeksän neliön tanssilattialla sopu antoi sijaa koko yön. Auringon noustessa vaahtoiset ja nauravat ihmiset suunnistivat koteihinsa.

Kansanviisauden mukaan helluntai on Suomen suven kaunein päivä, päivä jolloin sai ensi kerran kesänä tehdä koivun oksista vihdan. Helluntaina myös ennustellaan paljon, sateista ja heiloista. Vanhan laskutavan mukaan minulla on vielä maanantaihin asti aikaa hankkia heila, mutta otan mieluummin jo koetut asiat, auringon paahteen, ystävät, runot, tanssittavan biitin, kuulaat auringonnousut ja kiireettömät kävelyt, sadetanssit lyhyessä mekossa, naurun ja seikkailut.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Se on ny kesä, nääs.

Aaltosen puistossa on kaunista ja sopivan vähän väkeä, ja jäätelöä saa lähikaupasta tai torin ylihintaiselta kiskalta. Jos makaa tarpeeksi lähellä suihkulähdettä, ei kuule edes autoja. Kaupin lenkkipoluilla oli vain vähän hyttysiä ja kuntoilijoita, ja juuri sopivan tiiviiksi tamppautunutta hiekkaa. Jääkaapissa on vielä vähän porkkanakakkua. Näin on hyvä.

Kävin eilen kuuntelemassa Tampere-talossa, kun hatutetut kajauttivat Gaudeamuksen. Laskin juhlapuheista kuusi viittausta Stage-voittoon, viisi kumikiekon MM-kultaan, kaksi ilmaveiviä sekä kolme tilipäivää. Suvivirren aikana hymistelin omille muistoilleni. Viime maanantaina tuli viisi vuotta Tampereen yliopiston pääsykokeista, ja eilen sama määrä omista lakkiaisista. Ihan sopivalta määrältä kuulostaa. Halailin parit ystävät laulujen jälkeisessä tungoksessa ja pistäydyin vielä yhden luona kahvittelemassa. Ei perinteistä voileipäkakkua tai mini-karjalanpiirakoita sielläkään, onkohan valmistujaisten tarjoilut muuttuneet radikaalisti muuallakin? En tosin pistänyt lainkaan pahakseni esimerkiksi viikko sitten nautittua sushikakkua, pohdinpahan vain.

Kuoriuduttuani hieman tiukaksi muuttuneesta mekosta (pläski!) nautiskelin loppuillan kirjojen parissa, ja jalkauduin puistoon tänään heti kun aamutoimilta ehdin. Pian kävelen tarvittavan pari korttelia kotiin paljasjaloin, otan jotain naposteltavaa (pläski!), vaihdan jo luetut voimat ja liberot uusiin ja palaan takaisin. The Kinks johtaa kesäfiilistelyn soundtrackia päässäni. Tarkkailen välistä kiiltävin silmin sähköisiä tenttejä, mutta muuten annan opiskelujen olla kesän ajan. Syksyllä on edessä pitkään roikkuneiden kandinpapereiden sutviminen sekä muutama roikkumaan jäänyt tentti, mutta niihin on kaikkiin aikaa vielä ainakin kolme kuukautta. Kolme kuukautta ihan itselleni, kesälle uudessa kotikaupungissa. Näin on hyvä.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Accidentally in love

Hiljaiselo loppuu nyt!

Paljon on taas tapahtunut viime merkinnän jälkeen - ei yllätys, onhan tuosta jo kolme viikkoa. Työt ovat soljuneet tasaisesti eteenpäin, mitä nyt viettelen vielä huomisen saikulla ääntäni palautellen. Uusia sieluja kääntyy valoon tahdilla, jota kuvattiin työnantajan puolelta kohtuulliseksi. Se riittää toistaiseksi. En pessimististen veikkausten vastaisesti ole vielä väsynyt, turta ja vihainen, vaan odottelen perjantain työvuoroa jo ihan innolla. Tiiminvetäjä on poissa, ja Mari-hiiri nousee hetkellisesti johtajaksi. Vallanhimoinen paska kun olen, teen parasta tulosta kun saan vastuuta.
Kesän korvilla olen huomannut kokevani vaikka ja mitä jännää kulttuuritapahtumaa. Turku saa rauhassa pitää hienot tittelinsä ja megarahoituksensa, meikäläinen on onnellisena uinut kulttuurin pariin täällä Mansessa.

Syvää häpeää ja ennustuksia tölkeistä

Kuun alussa lähdin uusien työkaverien kautta ex tempore Ylioppilasteatteriin nautiskelemaan punkmusikaalista Täällä haisee häpeä. Seuralaiseni Ulla-neiti sanoi näytöksen jälkeen, ettei odottanut mitään sellaista mitä puolentoista tunnin aikana kohtasimme - minulle näytös oli mielenkiintoinen yhdistelmä sitä mitä toivoin ja mitä odotin. Kopsuttelimme korkokengillämme ja tukat laitettuna esityksen jälkeen Telakalle, missä leikin rikasta porvarisrouvaa ja söin vihdoin jo vuosia himoitsemani Afroditen ravut. Mmmm! Telakalta nappasin aikanaan vielä toisen nuoren neidin mukaan ja livahdimme vip-bileisiin teatteri-ihmisten sekaan. (Minut oli tosin kutsuttu, mutta on romanttisempaa ajatella pääsevänsä salakavalasti mukaan suljettuun tapahtumaan.) Ilta huipentui tanssahteluun kitarajammailun tahtiin, ja muistona mukaan lähti siideritölkkien kanssa tulleet ennustukset, jotka povasivat minulle muun muassa uusia korkkareita.

Viherterroristien laimeat juhlat

Keskiviikkona 11.5. Greenpeace juhli 40-vuotista taivaltaan Klubilla, ja sekalainen feissariporukkamme kokoontui paikalle tukemaan menoa. Olimmekin sitten lähes ainoita, sillä harmiksi paikka pysyi todella tyhjänä aina kahteen asti yöllä, jolloin allekirjoittanut tepasteli pizzanpuolikkaan kautta kotiin. Miksei ihmisiä kiinnosta? Tosin täytyy sanoa, että kaunis terassikeli ja pääsymaksu aiheuttivat sen, että monet jäivät mieluummin ulkopuolelle puistokaljalle. Esiintyjätkin olivat mukiinmeneviä, mieskauneutta esittelivät varsinkin trikkaajaryhmä Unito, joka pärjäsi pienessäkin tilassa kivasti.

Isot miehet tappelee jäällä ja jotkut saa mitaleita

Fanius on hei kivaa. Ystävän rennot maisterispippalot vaihtuivat kisakatsomoksi Suomi-Venäjä-pelissä, ja oli mukava löytää porukka joiden kanssa huutaa ja riehua hyvässä tunnelmassa. Finaalia varten jouduin kuitenkin metsästämään seuraa ja paikkaa, ja päädyin lopulta yksin O'Connells'in ison screenin eteen. Olen aikaisempina vuosina katsonut finaalit vanhempien kanssa, kaikki kovia huutajia ja jännittäjiä. Sen mitä irkkupubi hävisi tutussa seurassa, sen se korvasi isolla tunnelmalla ja mekkalalla. Kultahuumassa vaelsin joukon mukana Keskustorille, ja kävin poikkeuksellisen juhlan kunniaksi heittämässä talviturkin torin suihkulähteeseen. Vesi oli hyistä eikä minulla ollut turvana edes alkoholin turruttavaa vaikutusta, mutta niin vaan heitin ylimääräiset vaatteet reppuun ja hyppäsin mukaan. Suihkulähteen päälle en sentään kiivennyt, en ole tyhmä. Kotimatka taittui nopsaan, ja vaikka vastaan tullut entinen kämppis käskikin kääntää pyörän ympäri ja palata juhlimaan, pudistelin nauravana päätäni ja menin vastuullisena työntekijänä nukkumaan. Tietenkin kuuman suihkun ja kymmenen teekupillisen jälkeen.
Siitä, mitä ylilyöntejä itse kullekin sattui, puhuttiin ja kirjoitettiin varmasti jo tarpeeksi eri medioissa. Mutta näin selvennyksenä tiedän, etten minä voittanut sinä iltana mitään, meille ei tullut lisää mainetta tai kunniaa, vaan kaikki arvo menee pelaajille ja taustatiimille. Minä vain fanittelen.

Muita ihanuuksia, joista en nyt ehdi kirjoittaa, ovat olleen muun muassa iloinen Perkele-klubi, sekä kantaaottava Hanu-piknik, josta ikävä kyllä muistoksi jäi lähinnä likainen hanu-paita ja iso yskä, joka on johtanut kolmen päivän saikkuun. Nyt päätän olevani tarpeeksi terve ja pakkaan kamat viikonloppureissua varten. Ystävien moikkailun lisäksi suuntaan tänne, tarkoituksena herätellä kontakteja muihin ituhippikommarihampuuseihin ja vähän katsella vapaaehtoistyöpaikkoja ensi vuodelle. Ja lupasin jemmata nättejä kangaskasseja tuliaisiksi yhdelle mussukalle joka joutui jäämään töihin. Näin sitä ollaan kovasti rakastuttu kulttuuriin, ihan huomaamatta.

Adios amigos, hauskaa viikonloppua!