Against the odds

"Aamulla kun palasin ja kiristelin vyötä
sanoi talonmies kämppis hyvän huomenen mut minä hyvää yötä
ja painuin pehkuihin."

Unta kolmen vuorokauden aikana yhteensä surkeat 8 tuntia, takana viinaiset pikkujoulut, tanssia ja SingStaria puoli kuuteen aamulla. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan mun olisi pitänyt horrostaa ainakin 12 tuntia sängyn pohjalla, mutta sen sijaan pomppasin hyvillä mielin kahdeksalta sängystä, pakkasin kamat ja kävin pitämässä elämäni tähän mennessä parhaan harjoitustunnin. Ei krapulaa, ei päänsärkyä, ei väsymystä.

Olen luonnonoikku. Nyt menen kampaajalle. Sitten voisi nukkua vähän.

Minäpä se olen se pikkanen likka ja olen kuin viulunkieli

Miinan laulu nousi arvoon arvaamattomaan, kun lauantain pikkujoulut muuttuivat tanssiaisiksi. Tangoon ja humppaan taipui jopa yhden lapsen isä. Tuhannet kiitokset ansaitsee emäntä, joka loihti mitä upeimmat tarjoilut, juomia unohtamatta, ja antoi meidän rauhassa sotkea levypinonsa ja kotinsa. Illan mittaan tuli halailtua kahta rakasta useaan otteeseen: keväälle lukkoon lyöty matka on kuin suloinen tulipallo sydämessä. Neiti S:n sanoin, eihän sitä ole kuin neljä vuotta odotettu.

Neljä vuotta, tosiaan. Tämänkin vuoden viimeisten hetkien juostessa ohitse ei voi enää kysellä että minne katosi pääääääivät, vaan kyllä tässä on jo vuodet kyseessä. Mutta mitkä vuodet! Päivääkään en vaihtaisi pois Tampereen elämästäni. En typötyhjää yksiötäni, en yksinäisiä iltoja ja öitä turhien tenttikirjojen ääressä, en edes sitä kuukautta, kun asutin hädänalaista kahdeksan neliön huoneessani. Kun vihdoin olen tajunnut rauhoittua hetkeksi yhteen kaupunkiin, tuntuu että elämä laukkaa eteenpäin entistä nopeammin - kohtahan sitä pitäisi mennä seminaariin, tehdä vain syventäviä opintoja ja olla muutenkin valmistumassa. Höpsis löpsis sille.

Tämän syksyn opeopinnot alkavat olla viimeistelyä vaille valmiit. Seuraavina kahtena päivänä iloittelen kaikille rakkaan kylmän sodan parissa, höpisen läpiä päähäni tutkimuskurssilla ja tuskailen ainedidaktisen kehitysesseen parissa - viimeistä varten olen varannut pullon minttuviinaa. Niin, ja sen tentin skippasin. Tammikuussa sitten.

Katse käy jo useasti ensi vuoden puolella. Tammikuun luento- ja tenttitungoksen katkaisee matka Bernissä pidettäviin taitoluistelun EM-kisoihin, ja siitä kuukauden kuluttua lennähdän taas muille maille vierahille. Kun päälle iskee vielä haaveet auskujen loppujuhlista vaikkapa laivalla, nuoruusmuistoja kertaavan Ahvenanmaan pyöräilyreissun ja kotimaanseikkailun siskon seurassa - unohtamatta kaikkia ihania iltoja ystävien seurassa - voin käsi sydämellä sanoa, että hyvältä näyttää.

Huominen päivä ei meitä / vaaranna varjollaan.

Eilen oli ehkä hauskaa

Olen ottanut näköjään tavaksi lähteä paheen teille pienestäkin vinkistä. Eilen eksyin Irjalan makasiineille, jossa oli tarjolla glögiä, parempaa glögiä ja hienoa seuraa. Ennen lähtöä laukkuuni sujahti ajopuuteorian tapaan väistämättä pullo salmaria, jolla sai lisää ystäviä. Paikan päällä tanssilattian puuttuminen, äänekäs jöönpitäjä ja pakolliset joululaulut laskivat hieman pisteitä, mutta muuten kiittelen järjestäjiä. Tilataksi tiputti sekalaisen seurakuntamme Doriksen eteen, jossa ravistelimme palellen lukittua ovea - kello oli vasta hieman vaille yksitoista.

Kinks ja kaverit raikasivat, ja tämä neiti tanssi tunnista tuntiin. Välillä kävin praattaamassa svenskaa ja istumassa vesilasin äärellä. Valomerkin jälkeen huokailin hetken kanssapatinistin kanssa Alexander Skarsgårdin perään ja torjuin kutsun vesipiipulle. Nauraen torjuin myös miesseuran: sorry tuntemattomaksi jäänyt miekkonen, kehumasi "Thorin vasara" ei herättänyt edes uteliaisuuttani. Saako tuolla lainilla koskaan seuraa?

Tänään olen nauttinut kiireettömästä krapulanparantelusta, ja suuntaan piakkoin falafel-annokselle ja siitä opintoihin kuuluvaan konserttiin. Seuraavat pikkujoulut ovat jo lauantaina, sitä ennen pitää selvitä vielä ainedidaktiikan uusintatentistä. Mihin oikeasti tätäkin kurssia tulen joskus tarvitsemaan, kysynpähän vain.

We're not cool, we are free

Tommy, Tommy, Tommy. Mitä menetitkään kun et toistuvista pyynnöistä huolimatta saapunut iltaamme sulostuttamaan. Viime viikolla naurua ja nautintoa synnyttivät upeiden esitysten lisäksi varsinkin syntiset sukkanauhat, vihreät speedot, kaljassa kylpeminen, pahvi-Tommyn rakastava pahoinpitely ja tietenkin voittajan julistus, joka ei tuomarilta mennyt aivan kohdalleen. Lieventävänä asianhaarana sanottakoon, että hän oli turkulainen. Ilta jatkui riemastuttavan lumisodan merkeissä Dorkaan, jossa tanssahtelimme rakkaiden ystävien kanssa vaihtelevalla menestyksellä pitkälle yöhön. Jossain vaiheessa käteeni tyrkätty kaksikymppinen hupeni ilolla juomiin, eikä jonnekin Hämeenkadun varrelle jäänyt rintakorukaan jaksanut harmittaa. Wonderwallin jälkeen suuntasin kotia kohti. Ennen nukahtamista havaitsin kaukaisesti kämppiksen herätyskellon kilinän. Jotkut tosiaan käyvät töissä.

Kahden viikon tauko harjoitustunneista tuli tarpeeseen, ja puhkun nyt uudella innolla kasaan seiskojen kertaustunnin kuvantulkintatehtävää. Vielä olisi edessä hieman kylmää sotaa ja lakitietoa, ja sitten voikin siirtyä silmäilemään kalenterista tammikuuta. Sitä ennen edessä on toki vielä pari tenttiä, pieniä kirjoitustehtäviä sekä liikuntapuolella ensimmäiset omat muodostelmaluistelukisat (hui!). Niin ja tuhannet pikkujoulut, kenties cupcake-bileet ja jänniä elokuvia hyvässä seurassa. Joo, kyllä myös se uusin Harry Potter.

Kävin perjantaina pakkaamassa toisen puolen elämästäni pahvilaatikkoihin ja sulkemassa taakseni lähes neljän vuoden pituisen seurustelusuhteen. Pahaa teki, mutta myös hyvää. Sinkkuhan olen ollut viimeeksi vuonna 2000, joten kaipuu yksinäisyyteen oli suuri. Tampere on juuri nyt minun kaupunkini, minun kotini. Toki yksinolo on myös niitä piinaavan tylsiä ja turhia iltoja, jolloin kukaan ei ehdi leikkimään kanssani, mutta otan mielelläni ne hyvät ja huonot puolet tulevista kuukausista ja kenties vuosista. Eikä tuo ystävien saaminen kylään kauheasti vaatinut suostuttelua: tuskin sain sanottua lauseen "Mulla olis tarjolla uuniperunoita ja katkarapusoossia", kun huomasin jo kikattavani suloisessa hiprakassa ja masu täynnä hyvää ruokaa.

Jennin sanoin, kaikki alkaa tästä. Uuden elämän julistuksena kävin viikon alussa heittämässä ensimmäiset vaihtoonhakupaperit yliopistolle. En tuotoksestani muuta sano kuin että onneksi niitä on muitakin hakumahdollisuuksia :) Minne tahansa sitten syksyllä päädyn, ja sitä ennenkin, ystävät: olette tervetulleita vierailulle!

Kohinaa

Tyhmyydestä tosiaan rankaistaan. Haahuilin viimeisen viikon tilanteessa, jossa minulla ei ollut käytössä puhelinta eikä nettiä, ja kuulkaa ystävät, kauheaa oli. Kauas ovat jääneet ajat, jolloin päiväunien tai elokuvan katselun ajaksi nostettiin kotipuhelimen luuri pöydälle, ettei kukaan pääse häiritsemään. Tänään kun puhelimeen ilmestyi viimein palkkeja ja netti pyörähti nytkähdellen käyntiin, tunsin oloni turvalliseksi. Olen taas tavoitettavissa. Muistutus siis tulevaan: Maksa laskusi, idiootti!

Jos unohdetaan jatkuva akuutti rahanpuutostauti ja pedaopintojen aiheuttama jatkuva kiire, syksy on tähän mennessä ollut oikein makoisa: Viime keväänä aloittamani luistelu sujuu mainiosti, rakastan uutta kotiani ja olen jopa onnistunut pitämään yhteyttä vanhempiin ystäviini. Hetki sitten eksyin kotikaupungissa pikkuiseen irkkupubintapaiseen keikkaa seuraamaan ja nautin samalla ikivanhan ystävän seurasta. Lisäksi äskeinen viikonloppu sujui lapsuudenystävien kanssa hengaillen – kivaa oli!

Tänä syksynä on opinnoissa tapahtunut kaikkea jännää: itsereflektio on tullut osaksi jokapäiväistä sanahelinää, tuntisuunnitelmista löytyy hienoja taidollisia tavoitteita ja Norssin auskuhuoneessa on luotu jopa poikkitieteellisiä keskustelutuokioita. Onneksi en ole liikaa muuttunut: teen yhä asioita edellisinä öinä tai aamuina pakon edessä valmiiksi (kutsun sitä 'viimeistelyksi'), unohdan palauttaa tenttikirjat kirjastoon ja kikatan pyllyvitseille keskellä massaluentoa. Olen myös hionut kykyäni nukahtaa minne vaan ottamalla viime viikolla pitkät päiväunet kivikovalla sohvalla. Herääminen oli harvinaisen pitkä prosessi.

Opettajan opinnot ovat syöneet tehokkaasti mahdollisuuteni muihin opintoihin, joten tuntuukin jännittävältä olla taas perinteisellä peruskurssin massaluennolla. Viimeisimpien tenttipäivien plöröily on johtanut siihen, etten ole vieläkään avannut syksyni pistetiliä. Keväällä saattaakin tulla kiire haalia tarpeeksi pisteitä ensi vuoden tukiin (niin ja voisi sitä edistää opintojakin). Heti kun vain joka vuorokauteen saa pari lisätuntia.

Toisaalta en jaksa kauheasti valittaa, sillä nyt olen ihan tosissani matkalla jonnekin konkreettiseen. Ja parasta on, että tätä minä haluan tehdä, tässä minä olen hyvä. Eräs epäilevä välillä nillittää huonoista palkoista, uupumuksesta ja ylikouluttautumisesta, mutta suljen systemaattisesti korvani ja muistelen sitä, kun eräs kiltti seiskaluokkalainen pyysi minulta apua piponsa löytämiseksi ja puhutteli minua opettajaksi.

Huomenna on edessä syksyn paras hetki, Tommy Tabermann –runonlausuntabileet!  <3

Mikä sinusta tulee isona?

Omassa lapsuudessani opettajan tai sukulaisten kysellessä tätä iänikuista kysymystä herttaisilta ala-asteikäisiltä, vastaukset pyörivät usein samojen ammattien ympärillä: sairaanhoitaja, lääkäri, palomies, lentäjä – ja opettaja. Minä itse olin se pieni, kiltti tyttö, joka vuodesta toiseen ilmoitti haluavansa opettajaksi. Sukulaiset myötäilivät hymyillen ja varmaan odottivat minun jossain vaiheessa muuttavan muiden lasten tapaan mieltäni. Toisin kävi.

Opettajuus ei ole koskaan tuntunut ulkopuolisten määräämältä, vaan olen pienestä pitäen nauttinut muiden opettamisesta ja ohjaamisesta. Niinpä päädyin leikkien johtajasta aikanaan apuvalmentajaksi ja valmentajaksi kotikaupunkini liikuntaseuraan. Omistauduin ilolla ja innolla valmentamiseen, ja sain paljon hyvää palautetta toiminnastani. Samalla kun sain positiivisia kokemuksia ohjaamisesta, nautin omalla koulutielläni innostavista opettajista. Lempiaineeni vaihtelivat sen mukaan, kuka opettajista pystyi parhaiten pitämään yllä ryhmän intoa ja kannustamaan oppimaan. Arvostukseni näitä opettajia kohtaan vain lisäsi haluani suuntautua samalle alalle.

Olen aina kokenut itseni vahvaksi persoonaksi. Olen itsevarma ja tavallaan peloton, ehkä siksi uskallan helposti heittäytyä uusiin tilanteisiin. Viimeisten vuosien aikana olen astunut useasti uusien luokkien eteen milloin minäkin sijaisena ja päättänyt, etten mene hämilleni tai hätäänny, vaan toimin kuin tietäisin paljon enemmän kuin tiedänkään. Luokat ovat pysyneet hämmästyttävän rauhallisina muiden kauhukokemuksiin verrattuna, mutta samalla olen kehittänyt opettajan perisyntiä: ylitsevuotavaa itsevarmuutta. Kolmen vuoden lyhyet sijaisuudet eivät tietenkään ole muokanneet minusta valmista opettajaa, mutta takaraivoon paikoin hiipinyt oletus omasta osaamisesta käy jo älyttömyyksiin – enhän oikeastaan ole koskaan suunnitellut opetuksen etenemistä viikoiksi saati kuukausiksi eteenpäin, vaan käyttänyt opettajan ohjeiden mukaisia materiaalia ja muuta tuntiohjelmaa.

Tulevan työni suurimmaksi haasteeksi koen kasvaneen paineen pyrkiä saamaan aikaan enemmän yhä vähemmällä tuntimäärällä. Virallisten opetussuunnitelmien helpolta kuulostavat vaatimukset ’kattavasta yleiskuvasta’ vaikkapa koko Euroopan historiasta tuntuvat arkipäivässä raskailta ja saavuttamattomilta. Samaan aikaan opettajien työnkuva on laajentunut, ja ‘näkymättömiä töitä’ ovat päivittäinen toimiminen muun muassa kasvattajana, osa-aikapsykologina ja yleisenä tuomarina. Nyky-yhteiskunnan koulumottona tuntuu olevan ”enemmän, paremmin, korkeammalle”. Tämä on johtanut tilanteeseen, josta kukaan ei hyödy ja harva nauttii. Yleinen levottomuus ja huono olo purkautuvat kiusaamisena, tappeluina ja loputtomana väsymyksenä. Burn outit ovat lisääntyneet sekä oppilaiden että opettajien joukossa. Monet aloittelevat opettajat ovat heti väsyneitä ja turhautuneita, kun unelmat rauhallisista luokista ja täydellisistä oppilaista eivät toteudukaan.

Haluaisin kuvitella voivani kehittyä hyväksi opettajaksi, tai jopa erittäin hyväksi. Peilaten omiin kokemuksiini sekä oppilaana että opettajana tähtään vahvasti tietynlaiseen opetuskokemukseen, jossa sekä opettaja että luokka kokevat pidetyn tunnin parhaillaan erittäin positiivisena ja kokemusrikkaana. Historia ja yhteiskuntaoppi eivät ole kaikkien lempiaineita, mutta se ei estä minua yrittämästä tuoda omaa intoani oppilaisiin. Näillä ’eväillä’ odotan hyvällä mielellä alkavaa vuotta ja sen haasteita. Minusta tulee isona opettaja!

Nattirlit

Päivää kaikille. Äidinkielen opettajani teroitti aina että jokaisen tekstin tulisi alkaa merkityksellisellä lauseella, kuten "Tämä tarina muotoitui kerrottaessa" tai "Tirlittan lensi kanavaan". Mutta minä harvoin sain aikaan jämeriä lauseita ja napakoita esseitä. "Kautta rantain", siten on puhe- ja kirjoitustapaani joskus kiltisti kutsuttu. Mutta yritän täällä hillitä rönsyilevää tyyliäni. Yritän, en lupaa.

Blogilla ei ole mitään suoranaista tarkoitusta, kunhan tarkkailen viikoittain elämääni ja sen hyvin jänniä yksityiskohtia. Eli virkkuureseptejä tai tyylivinkkejä ei tipu. Mutta toivotan tervetulleeksi jokaisen satunnaisen lukijan. Kenties täällä on joskus ihan asiaakin tarjolla.