Poiskatsojat

Eilen Sorsapuiston ohi kulkiessani silmä kiinnittyi isohkoon nuorisojuokkoon, jossa kaksi poikaa kiersivät toisiaan, kuin vaanien. Kappas, capoeiraa siellä vetävät, mietin, kuten usein nuoret puistoissa. Kuitenkin jäin jostain syystä tuijottamaan, jokin häiritsi. Vasta kun toinen jäi iskun saaneena maahan makaamaan toisen potkittavaksi, tajusin jotain olevan pahasti vinossa.

Kaikkein eniten minua ahdisti kanssaihmisten passiivinen hyväksyntä. Puistossa oli hyvinkin 30 henkeä, joista tusina kahden eri porukan nuoria. Yksikään ei tehnyt MITÄÄN lopettaakseen tappelua, ei edes siinä vaiheessa, kun toinen oli jo maassa. Vasta kun tulin puolijuoksua paikalle, joukkio hajaantui ja häviäjän ystävät kävivät hieman tökkimässä, "hei oothan kunnossa?".

Mikä meitä vaivaa?!

Minä en ymmärrä poiskatsojia. Henkilöitä, joille on helpompaa vain kääntää pää, varjostaa silmät ja hyräillä kenties hieman, kunhan eivät joutuisi huomaamaan mitä vieressä tapahtuu. Niitä, jotka ovat tyytyväisiä, kun kiusaaminen, väkivalta tai syrjintä ei kohdistu heihin itseensä. Jotka eivät tee elettäkään auttaakseen muita, soittaakseen edes apua. Mitä he pelkäävät?

Samaa piittaamattomuutta kohtaan päivittäin töissä. Juu, tiedän, kaikilla ei ole aikaa juuri sillä hetkellä jäädä keskustelemaan maailman menosta, ihmisoikeuksista ja niiden loukkauksista. Mutta välillä tekee mieli huutaa niille, jotka ohimennen tokaisevat, että "eihän näille oikein mitään voi tehdä". Tai "onhan meillä sentään ihan hyvin asiat, miksi pitää meteliä noista muista?". RRRRAAAAAA!!

Juuri näitä poiskatsojia pidän todella vaarallisina. Olankohauttelijoita, päänpyörittelijöitä, turhanpäivittelijöitä. Hiljaisia nurkassa istujia, jotka tiedostavat ikävät asiat, mutta eivät tee niille mitään, eivät edes yritä. "Mitäs se yksi ihminen nyt oikein voi, loppujen lopuksi... En minä tätä maailmaa voi muuttaa/pelastaa/auttaa." No et ainakaan tuolla asenteella! Miten vaikeaa on vaatia tappelun lopettamista, kiusaamisen tuomitsemista, vaatia rauhaa ja arvostusta?

Kun eilen lopulta pääsin bussiin ja ihanan ihmiseni luo, tarvitsin pitkän lähellä pitelyn, että uskoin taas maailman tulevaisuuteen.

Ping! Olet haastettu!

Edellinen yritykseni saada aikaan kunnollinen haastepäivitysten rimpsu karahti kiville kun tuli vastaan biisi, jota en niin mitenkään saanut määriteltyä. Lisäksi olen vain liian laiska ja moneen juokseva etten saanut aikaiseksi aktiivista päivittelyä. Parempi olla lupaamatta niitä jatkossakaan. Mutta tässä on nopea pikku haaste, jonka saa täytettyä kerralla ja sen suurempia miettimättä. Meemien hienous, ah. Ne harvat ihmiset jotka tätä höpötystä joskus lueskelee, on varmaan jo tehneet tämän omassa blogissaan, mutta ilmoitelkaa tuntemattomatkin jos päädyitte minua seuraamalla tämän tekemään.

1) Lempiväri

Olen pienestä pitäen tottunut vastaamaan tähän peruspunaisen, joten miksi luopua siitä nytkään. Jos eri punaisista pitää valita, pidän juuri nyt sekä sellaisesta tummasta punaviinistä että heleästä rosésta. Ja kyllähän nuo ihan juominakin maistuvat. Pidän myös tästä lähes oranssiin vaalenneesta etuhuiskastani - priden kunniaksi spektrin väreihin tuunatusta tukasta on jäljellä enää etuhiusten entinen punainen.

2) Paikka, jossa haluaisin käydä
Saako huutaa kaipuusta? Kartalle jos saisi läiskiä pisteitä sen mukaan, minne halajan, olisi se pian aika pilkukas. Mutta jos nyt tähän laittaisi Marokon, joka on alkanut houkutella talven suunnitelmia tuumaillessa. Eikun sittenkin Pariisin. Eikun hei Melbourneen haluan takas!

3) Lempiruoka
Tällä hetkellä suu napsaa Jenni-sedän ja Suskin kanssa usein nautitun tofu-kuskussalaatin perään. Olen tehnyt sitä jo viidesti kesällä, ja saanut ihastuneita huokailuja ystäviltä. Se vaan on niin hyvää. Tein myös keväällä itse porkkanasämpylöitä, ne oli ihania vaikka menivätkin jostain syystä kivikoviksi pinnalta. Itsetehty on silti aina itsetehty.