Tyhmyydestä tosiaan rankaistaan. Haahuilin viimeisen viikon tilanteessa, jossa minulla ei ollut käytössä puhelinta eikä nettiä, ja kuulkaa ystävät, kauheaa oli. Kauas ovat jääneet ajat, jolloin päiväunien tai elokuvan katselun ajaksi nostettiin kotipuhelimen luuri pöydälle, ettei kukaan pääse häiritsemään. Tänään kun puhelimeen ilmestyi viimein palkkeja ja netti pyörähti nytkähdellen käyntiin, tunsin oloni turvalliseksi. Olen taas tavoitettavissa. Muistutus siis tulevaan: Maksa laskusi, idiootti!
Jos unohdetaan jatkuva akuutti rahanpuutostauti ja pedaopintojen aiheuttama jatkuva kiire, syksy on tähän mennessä ollut oikein makoisa: Viime keväänä aloittamani luistelu sujuu mainiosti, rakastan uutta kotiani ja olen jopa onnistunut pitämään yhteyttä vanhempiin ystäviini. Hetki sitten eksyin kotikaupungissa pikkuiseen irkkupubintapaiseen keikkaa seuraamaan ja nautin samalla ikivanhan ystävän seurasta. Lisäksi äskeinen viikonloppu sujui lapsuudenystävien kanssa hengaillen – kivaa oli!
Tänä syksynä on opinnoissa tapahtunut kaikkea jännää: itsereflektio on tullut osaksi jokapäiväistä sanahelinää, tuntisuunnitelmista löytyy hienoja taidollisia tavoitteita ja Norssin auskuhuoneessa on luotu jopa poikkitieteellisiä keskustelutuokioita. Onneksi en ole liikaa muuttunut: teen yhä asioita edellisinä öinä tai aamuina pakon edessä valmiiksi (kutsun sitä 'viimeistelyksi'), unohdan palauttaa tenttikirjat kirjastoon ja kikatan pyllyvitseille keskellä massaluentoa. Olen myös hionut kykyäni nukahtaa minne vaan ottamalla viime viikolla pitkät päiväunet kivikovalla sohvalla. Herääminen oli harvinaisen pitkä prosessi.
Opettajan opinnot ovat syöneet tehokkaasti mahdollisuuteni muihin opintoihin, joten tuntuukin jännittävältä olla taas perinteisellä peruskurssin massaluennolla. Viimeisimpien tenttipäivien plöröily on johtanut siihen, etten ole vieläkään avannut syksyni pistetiliä. Keväällä saattaakin tulla kiire haalia tarpeeksi pisteitä ensi vuoden tukiin (niin ja voisi sitä edistää opintojakin). Heti kun vain joka vuorokauteen saa pari lisätuntia.
Toisaalta en jaksa kauheasti valittaa, sillä nyt olen ihan tosissani matkalla jonnekin konkreettiseen. Ja parasta on, että tätä minä haluan tehdä, tässä minä olen hyvä. Eräs epäilevä välillä nillittää huonoista palkoista, uupumuksesta ja ylikouluttautumisesta, mutta suljen systemaattisesti korvani ja muistelen sitä, kun eräs kiltti seiskaluokkalainen pyysi minulta apua piponsa löytämiseksi ja puhutteli minua opettajaksi.
Huomenna on edessä syksyn paras hetki, Tommy Tabermann –runonlausuntabileet! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti