Miten tanssi on sotaa?

Minun piti kirjoittaa lauantaina siitä, miten kaunista Joensuun Laulurinteellä oli, miten upeita olivat uudet anarkistihippiystävät, miten sain aivan uutta fiilistä ja jaksamista sekä feissaukseen että omaan elämään. Muutama sananen piti sanoa myös rakastavasta Tampere Pride -tapahtumasta, perin jännästä yöstä vaahdon keskellä sekä iloisesta tunnelmasta lauantain kulkueessa, jota ei harmaannuttanut edes ihmisoikeuksien joutuminen marssijärjestyksessä Kokoomuksen ja Piraattien väliin. Jotakin olisi myös voinut mainita kristallisoituneesta päätöksestäni siirtyä kohti vegaaniutta, sekä mahdollisen gradun aiheen löytymisestä tai siitä, että pian pitää etsiä uusi kämppis nykyisen muututtua onnelliseksi asuntovelalliseksi.

Mutta jotenkin näistä puhuminen tuntuu turhalta Norjan terroriteon vierellä.

Päällimmäisenä vielä eilenkin oli epäusko. Miten joku voi kokea oikeudekseen lopettaa lähes sata elämää, tuhoten samalla näiden läheisien ja ystävienkin elämän? Tutkijan arvelut yrityksestä tuhota kokonainen vasemmistosukupolvi pelottavat, vaikka äärioikeiston terrori onkin jäänyt tilastollisesti vähäiseksi. Niin no, tähän asti. Miten aatteet ja ajatukset aina johtavat vihaan ja ymmärtämättömyyteen? Miksi?

Surun ja hämmennyksen keskellä leiskui myös viha tiettyjä toimittajia kohtaan, jotka pyörittelivät koko juttua sairaampaan suuntaan. Varsinkin paikallispöljyyslehti sai veret lauantaina kiehumaan. Kävin näyttämässä kirjaimellisesti persettä Aamulahtarin toimistolle. Kenties he tänään aamulla töihin tullessaan ovat miettineet, kuka sydämenmuotoisen pläntin on lasiin jättänyt. Tätä mieltä hei olen teistä ja teidän paskalehdestä. Ja väärinajattelija Määttänen, vedäpä vittu päähäsi ja painu vuonojen maahan katsomaan, mitä siellä ollaan teoriastasi, että kilttien tyttöjen pitäisi ehkäistä tulevaisuuden massamurhia sekstaamalla ujojen miestenalkujen kanssa. Oksettavaa. Onneksi kaveri joutui tänään suurin sanoin pyörtelemään puheitaan, ja samaa teki puoli toimitusta. En siis ollut ajatusteni kanssa yksin.

Kiitollisuutta

Olen täällä vielä. Koko ajan vain menossa, siksi hiljaisuus. Taas on monta ihanaa ja ilahduttavaa meinikiä koettu, kotona olen käynyt lähinnä kääntymässä ja pesemässä pyykkiä. Homeisten tiskien huudellessa herjauksia keittiökomerosta olen kääntänyt musan kovemmalle, vaihtanut vaatteet ja lisännyt vähän kajaalia, painanut ulko-oven taas kiinni. Tämän kesän hyvän olon teemaa voisi jatkaa lyhyehköllä kiitos-postauksella, onhan päässäni soinut jo hyvän tovin rauhallinen reggae. Nyt siis onkin hetki osoittaa kiitollisuutta muutamille kuukauden hienoimmille jutuille.

Kiitos tiiminvetäjälle, joka suostutteli minut Provinssi-perjantaina Seinäjoelle feissauskeikalle ja kertoi että saman illan lippuja oli vielä myynnissä. Kiitos majoittajalle - viikonlopulle ei löytyne parempaa aloitusta kuin kattosauna ja kylmä olut. Kiitos kanssahipeille, jotka tarjosivat kirsikkaviiniä Jeesus-teltassa ja asuntoauton katolla sekä lähtivät aamuiselle alastonuinnille laiturinnokasta. Kiitos sille mukavalle naiselle, joka sunnuntaina antoi puoli-ilmaiseksi ylimääräisen lippunsa pienelle takkutukalle. Kiitos SOADille upeasta keikasta, ja kumarrukset koko Provinssille kokonaisuutena. Yllättävää, innostavaa, hikistä, lämmintä, rentoa ja rehellistä. Tänne pitää päästä uudestaan.

Kiitos juhannuksen tekijöille mökistä, saunasta, vihdoista, maittavasta ruoasta, kesäneito-kuvista laiturilla, Dalmutista, laulusta ja soitosta, jopa Dannysta. Uusivuosi kanssanne oli elämäni paras, joten oli vain sopivaa että vietin samassa porukassa myös parhaan keskikesäni.

Kiitos kaikenkarvaisille ystäville yöuinneista, korttipeleistä, pyörälenkeistä, nerokkaista drinkeistä, rannallaolosta, naurusta ja kesäiltojen hiljaisuudesta. Kiitos työkavereille pöllöilystä, aurinkorasvan lainaamisesta ja vertaistuesta siinä vaiheessa kun ihmiset on tyhmiä ja ilkeitä. Kiitoskiitoskiitos.

Ja kiitos siitä, että hirveä Mamba oli oikeassa: kesää ja kauniita päiviä on vielä edessä vaikka hurumykky. Soitelkaa kaverit mulle, mennään kokemaan ne!