Sain eilen tuta vanhoja painajaisia, kun katsoin alkuperäiset Hopeanuolet. Talonkokoiset ihmissyöjäkarhut ovat kummitelleet pitkin nuoruuttani lähimetsissä ja pimeiden talojen nurkilla, mutta silti olen jo monen vuoden ajan halunnut nähdä leikattujen suomalaisten versioiden lisäksi verisemmät originaalit. Tunnusmusa soi vieläkin korvissa, mutta vielä en ole säikkynyt varjoja. Katsotaan miten urhea olo minulla on yksin kotona tänä iltana. Onneksi neiti J on jo palannut kotikoloon, ryömin hätätilassa parin korttelin päähän hänen sänkynsä jalkopäähän tutisemaan.
Jännästi ei niitä karhuja tullut pelättyä siellä Kalliovuorilla vuosituhannen alkupäässä. Eikä toisaalta niitä jättihaita (uimahallien suurin kauhuni) Suurella valliriutalla. Vielä on löytämättä paikka, jossa voisin olla rauhassa mielikuvitus-raptoreilta.
Olen toisaalta iloinen, että järjettömät pelkoni ovat nimensä mukaisia, enkä säiky vaikkapa kanssaihmisiä tai koiria. Mutta on se silti hieman hassua, että 23-vuotias ei uskalla sulkea silmiä ettei Akakabuto nappaa.
Kävin vuokraamassa elokuvan, että saa mieli muutakin ajateltavaa tänä yönä. Ihan varmuuden vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti